Utsikummun kolmijalka

Erik S. Nyholm

 

Kuljimme vaiteliaina Hirviselän pohjoislaitaa luoteeseen Kuusamosta kohti Sallan rajaa, Lylyn Mitri edellä, minä sen hihnanpäässä, takanani Liikasenvaraan miehet Paavo ja Sulo. Lintujen kuoro oli parhaimmillaan näin kesäkuun puolivälissä. Asiamme oli vakava, sillä joka miehellä sojotti ase selässä, minulla vuosien tutuksi tekemä mittaperällinen haulikkorihla, toisilla voimakkaat hirvikiväärit.

Oli maastokulun ihanneaikaa. Suot kantoivat vielä routapinnallaan ja räkän voima oli olematon. Purot solisivat vuolaasti, korpikuusikot seisoivat vakavina ryhminä soiden puristuksissa, kuin ihmetellen synkän saattueen matkanpäätä. Lehti oli juuri puhkeamassa antaen kauniin vaaleanvihreän sävyn maisemaan ja ilma oli kirkkaan kuulas, voimakastuoksuinen.

Pieni ryhmämme vaelsi vaiteliaana Luojan kauniissa koskemattomassa erämaassa. Mustavalkea koira veti sieraimiinsa innokkaasti kevätsuon voimakasta tuoksua. Kumpu kummulta matkamme kääntyi pohjoiseen ja maisemat muuttuivat rämemäisemmiksi. Oli nimettömiä lampia, jängänperiä ja lopulta komea maa, mielestäni Karhunkotakumpu. Maan pohjoislaitaa jatkui matkamme, kunnes erään ruohorimmen laidalla Mitri kävi levottomaksi.

Pysähdyimme.

En tiennyt asiasta muuta, kun Paavon lyhyet sanat puhelimessa: -Voitko tulla koirasi kanssa ampumaan karhun? Omat eivät lähde. Se on raanakko ja Unto on Kemijärvellä töissä!

Lupasin, kontion tuskia ajatellen.

Mitrin kokemukset olivat vielä vähäiset. Kaksi kaatoa vedosta, yksi haukusta ja noin kuusi ja puoli työskentelytuntia. Mutta koiran kiihko karhuun oli toista, kuin sen hirvi-into.

Paavo siirtyi edelle ja matka jatkui. Ylitimme pienen salmekkeen ja noustessamme korpikummun laitaa, Mitrin hihna kiristyi. Edessäni oli vetinen sammalkuoppa, jonka ympärillä kasvillisuus oli tallattua. Luita oli sikin sokin. Melkein länteen lähti ura, kuin jotakin olisi raahattu.

- Siinä on jälki! sanoi Paavo.

- Niinpä näkyy, vastasin. Tutkin ympäristöä eikä muuta puhuttu. Karhun kynnenjälkiä näkyi puissa ja maassa. Oli runsaasti taistelun merkkejä.

Latasin aseeni, toisilla lienevät jo ladatut. Mitri lähti kehotuksesta vetämään jäljelle, joka näkyi muutenkin selvästi. Ura kierteli pohjoiseen märkiä maita ja päättyi puroon. Mitri kääntyi länttä kohti puron reunaa nuuskien tarkkaan rantapusikoita. Puronhaarassa teimme tulet ja söimme. Jälkeä ei näkynyt, mutta luotin koiraan. Se oli aikaisemminkin seurannut hyvin jälkeä.

Matkamme kääntyi etelään. Jo noin kilometrin päässä oli kontio noussut purosta ja jälkijono näkyi taas selvänä urana. Vaikka monta sanaa ei vaihdettu, alkoi minulle selvitä. karhu oli raudoissa.

Iltapuolella tulimme suoperäiseen kuusikkoon, missä pienen kummun laidassa Mitrin selkäkarvat nousivat. Muutaman kuusen välissä oli pyytö. Se oli tarttunut oksien ja juuren muodostamaan taipuisaan haaraan. Jykevien rautojen sankakorkeus oli puolen metrin paikkailla ja ne painoivat reilusti yli parikymmentä kiloa. Vain voimalla liikuteltavat.

- Mitkäs ne nämä on? Isännältä näkyy jääneen toinen tassukin pihteihin.

- Pantiin keväällä ahmalle ja karhu niihin sitte puuttu!

- Se on hyvä kertoa leimaajille. Minä kyllä nään kenelle nämä on pantu. Tuo käpälä on syytä ottaa mukaan, lisäsin. Sitä voitte tarvita.

Mitri kulki edelleen hihnassa miesten kummastukseksi. Näin mentiin kilometri toisensa jälkeen lounaaseen, ylitettiin puroja, jänkiä kuusikkokumpuja ja kangasmaitakin, kunnes jänkälammen ohitettuamme kuusikkomaan vieressä Mitri pysähtyi, nuuski ilmaa, kuunteli liikkumatta, vilkaisi minuun, kuunteli taas ja tärisi sekä vikisi kiihkeästi.

Laskeuduin koiran tasolle, asetinkäteni sen pään päälle ja kuiskasin sille tutut sanat:

-Usukii!

- Mitä se koira sanoo? kysyi Sulo.

- Sitä, että raivostunut karhu on meleko lähellä eessä!

Samassa solahtivat miesten aseet olkapäiltä käsiin.

Löysätessäni sujahti Mitri keränä etuvasemmalle ja pienen jängän ylitettyään se parkaisi meistä noin kahdensadan metrin päässä. Meni vain hetki ja sen tasainen, kiihkeän voimakas haukku kuului jo kauempaa. Kello näytti kahdeksaa illalla, mutta kiireiltäni en muuta joutanut kirjaamaan, sillä haukku eteni lyhyin tauoin yllättävän nopeasti kohti pohjoista. Mukana oli pysyttävä, jos mieli kaatoon. Repun solautin Paavolle ja lupasin puhaltaa haulipiipulla lopettaessani.

Aluksi juoksu tuntui kepeältä, sillä kumisaappaitten ja aseen lisäksi oli mukanani vain sininen kilpahiihtopukuni, puukko, kompassi, kartta, hedelmäsokeria ja matkamittari, jonka väänsin juoksulle. Koetin välttää liian kiihkeää alkua, sillä haukku eteni nopeasti ja kuului yhä kauempaa. Jäin alussa pakostakin. Paikat tuntuivat jotenkin jäykiltä. Mietin harjunsyrjää juostessani, että on äitienpäivä toukokuun 10. ja pyyntiin aikaa pari päivää. Valoa oli runsaasti läpi yön, mutta synkissä kuusikoissa olisi varmaan keskiyöllä hämärää. Juoksu jatkui kapeaa kannasta täyden hiljaisuuden vallitessa. Aivan yllättäen kajahti kiihkeä haukku taas vajaan parinsadan metrin päästä, rämejuotin takaisesta tiheästä kuusikosta. Se siirtyi sinne tänne, kuin hapuillen ja Mitrin äänensävy oli jo hieman kiukkuinen. Oksien katkeilu kuului ja laukan töminä molempien törmäillessä edes takaisin.

Nojasin petäjään ja koetin hengittää syvään ja äänettömästi, mutta sydän takoi vimmatusti. Haukun kiihkeys oli sittenkin narrannut juoksemaan happivajauksen puolelle.

Kuunnellessani haukun aaltoilua ja taidepausseja kymmenkunta minuuttia, lähdin hitaasti hiipien pyrkimään kohti. Jo ensi askeleitteni jälkeen peto karkasi töminän kera seuraavaan kumpareeseen. Vielä en ollut nähnyt koiraa kertaakaan, mutta huomasin olevani hienokseltaan tuulen päällä. Muutin lähestymissuuntaa. Mitri tiesi varmasti jo tuloni eikä ottanut yhteyttä. Kävellessäni haukkua kohti, kuulin takaa juoksun rymistystä ja toiset miehet tulivat paikalle.

- Missä maassa ollaan? kysyin, kun maisemat olivat tuntemattomia.

- Utsikummussa, ei me pysytä, Paavo huohotti, mee vain!

Haukku kuului suoraan edestä ja maaston kumpuilevuus häiritsi etäisyyden määrittämistä. Ehkä juoksuni ääni kantautui herkkiin korviin, sillä taistelijat siirtyivät hiljaisuuden vallitessa märkiä maita pitkin kauniin Haukijärven rantakuusikkoon, missä alkoi jo hämärtää. Tuntui hiukan orvolta kuunnella kiihkeää haukkua, joka siirtyili nopeasti edestakaisin tiheän kuusikon suojassa. Mutta vielä levottomammaksi teki mielen haukun äkkinäinen katkeaminen ja täydellinen hiljaisuus synkän kuusikon hämäryydessä. Vain laulurastaan kehotukset kovempaan menoon tuntuivat kuin tiivistävän jännitystä, kunnes taas kauempaa kuuluva haukku laukaisi paineet ja kirvoitti jalat villiin juoksuun.

Seurasi tasaisen työskentelyn tunteja. Yrityksistäni huolimatta en päässyt haukulle. Aurinkokin nousi ja kurjet säikähtivät suolla taisteluparia, jossa musta koira kävi yhä kiihkeämmin tarttumassa metsänkuningasta takavilloista. Kurjet nousivat toitottaen siivilleen ja yhdessä hanhien kanssa ne lensivät rauhallisimmille soille. Ehkä Mitrin purut eivät olleet tarpeeksi kipeitä, koska kontio uskalsi karata ja vain kolmella jalalla.

Olin nyt hiestä märkä ja kuivailin otsaani istuen Kaluna-aavan etelänpuoleisessa saarekkeessa. Haukku kuului nyt idästä ja hätä rajasta pakotti tutkimaan karttaa. Onneksi oli vielä matkaa naapurin puolelle. Yli tunnin kävelyn jälkeen tulin Keroharjun polulle ja ylitettyäni Karvastentekemäojan tuntui haukku rauhoittuvan tiheään kuusikkorinteeseen. Päivä oli jo kulunut pitkälle ja muutama hedelmäsokeritabletti teki hyvää, mutta koko ajan minua innoitti pyyntiin tieto pedon kolmijalkaisuudesta. Kun kävelin rimmikon laitaa haukun loputtua, näin äkkiä Mitrin ensimmäistä kertaa. Se tuli rantaan juomaan. Huomatessaan liikkeeni rimmellä se katosi takaisin metsään.

Haukku alkoi kuulua jonkin ajan perästä vaimeana kaukaa kaakosta. Lisäsin vauhtia. On piru menemään raanakoksi, mietin ehtimättä kiinnittää suurempaa huomiota ylitseni lentäviin joutseniin, hätäileviin pikkukuoveihin tai mäkättäviin taivaanvuohiin.

Olin juossut jo niin monta tuntia, että hiki alkoi vähitellen kuivua. Laskeutuessani kuusikkomaan laitaa, kantautui korviini jotain aivan uutta. Noin kolmensadan metrin päästä sekametsämaasta kuului hiehon mölinää ja Mitrin haukku. Jäin ihmeissäni kuuntelemaan. Aina kun haukku kiihtyi vihan vimmaan, kuului mölinä, joka kantautui kuulakkaassa ilmassa mielestäni liian kauas. Nyt rupesi Mitri varmaan käymään kunnolla kiinni, kai huomatessaan karhun liikkumisen heikot kohdat. Koetin nopeasti joutua haukulle.

Haukun tuntumassa näin koiran toisen kerran. Melkein kaaduin väsymyksestä kuusenrungolle istumaan. Mitrin haukku oli muuttunut räsähtelevämmäksi ja koira oli intoutunut taisteluvireeseen. Useita kertoja pääsin seuraamaan, miten karhu örisi Mitrin käydessä kiinni tai uhatessa sitä valehyökkäyksin. Haukku oli jumiutunut tiheään kuusikkomaahan liikkuen hyvin vähän. Oli jo hyvinkin iltapuoli ja varmaan taistelijatkin olivat nuutuneita.

Kävelin jännittyneenä paatta pitkin, kun Mitri parahti lähelläni. Kuulin rysäyksen ja tummahko voimakasraajainen eläin hyppäsi kuusen suojasta linjani poikki. Heittolaukaus kajahti kuulaassa kevätillassa, mutta karhun voimakkaasti heilahteleva etupää oli liian vaikea saada jyvälle. Kiihkeä haukku ja ärjyntä jatkuivat ja siirtyivät eteenpäin.

Juoksin minkä jaksoin ja kun tulin pienelle kalliolle loppui koko valtaisa meteli kuin veitsellä leikattuna. Mitri laukkasikin sivulta kohti ja juuri ollessaan vieressäni se parkaisi ja törmäsi tuulen päällä kymmenisen metrin päässä olevaan kuusen oksistoon. Säikähdin ja otin muutaman taka-askeleen, jolloin jalkani lipsahti lahopuun päältä. Kaaduin.

Mitri huusi kuin vimmattu ja samassa kuusenoksat heilahtivat kontion rynnätessä ihmeen kepeästi edestäni. Siitä taisi tulla puoliosuma, sillä huomasin haulipiipun lauenneen.

Ajo sai yhä kiihkeämmät piirteet enkä uskaltanut Mitrin läheisyyden vuoksi enää haulipiippua ladata. Näin Mitrin käyvän kontioon kiinni ja peto murisi, ärjyi ja mölisi niin, että koko tienoo raikui. Nyt karhu pysytteli vain kuusten tyvioksien suojassa. Pienessä jängän salmekkeessa kuulin takaa huutoa, kumppaneiden kehottaessa luopumaan noin hullun ajosta. – Tappaa se perkele sinut! soivat viimeiset sanat korvissani kuusikon suojaan.

Nyt mentiin melko railakasta vauhtia kuusiryhmiä kierrellen, mutta Mitrin rohkeat yritykset eivät auttaneet. Erään rämesaarekkeen laidassa pääsin kolmannen kerran ampumaan, mutta tuloksetta. Koiraa piti varoa ja olin alkanut väsyä. Taistelu oli kestänyt koko yön ja päivän. Nyt olivat kuusikot jo jälleen hämärtyneet. En voinut muuta kuin ihailla kontion voimavaroja.

Puiden välissä loisti pieni lampi. Rähinäksi muuttunut haukku ja karhun ajoittainen ääntely kuuluivat rantakuusikon tummuudesta. Tarkastin puolittain vaistomaisesti, että susipanos oli nyt haulipiipussa, sillä päätin ottaa riskin lähestyessäni hämärän suojassa hiipien taistelijoita. Mitri huomasi tuloni parinkymmenen metrin päästä ja sen reaktio oli ällistyttävä. Kuin hulluuden puuskan saaneena se syöksyi erään pienen kuusen tyvelle, kimposi sieltä kuin jousen viskaamana kuusen taakse vasemmalle sivulle. Näin oksien heilahtavan karhun liikkeistä, ase lensi olkaan ja silloin koko kuusen tyviosa näytti räjähtävän vaahtosuisen karhun rynnätessä minusta suoraan pois. Heittolaukauksen puristin ristiin ja lyijykärkisen heti perään. Karhu suistui paikoilleen ja karjui minkä jaksoi. Juostessani luokse latasin aseeni ja heti kun Mitriltä sain tilaisuuden, sen riehuessa pedon pääpuolessa, ammuin armonlaukauksen melkein ase kiinni kontion niskassa. Vaikka käteni tärisivät väsymyksestä, katkaisi laukaukseni kaularangan tunkeutuen karhun sisään. Taisto oli päättynyt silmänräpäyksessä.

Oli hämärää ja kello oli varttia vaille yksi, sunnuntaiaamuna. Puhalsin haulipiipulla monta merkkiä. Kurjet vastasivat ja paneuduin sammalikkoon pitkäkseni. Kuuntelin laulurastaan, taivaanvuohen, pikkukuovin ja liron ääntelyä. Järripeippo syrisi koivikossa ja valkoviklo huuteli taivaan korkeudessa nimeään. Mitri kävi nuolaisemassa kasvojani tutkittuaan tarpeeksi vastustajaansa ja paneutui viereeni. Lepäsimme liki tunnin, kun Mitri kohahti pystyyn ja usahti.

- Täällä ollaan aivan elävinä! hihkaisin. Tovin perästä tulivat jälkijoukon miehet, uupuneina hekin.

- Voi helevetin helevetti, mikä ralli. Olihan pahankurinen! En virkkanut mitään, vaikka mieleni teki. - On iso ja musta, kuulin sanottavan, vaikka kysymyksessä olikin keskikokoinen, normaalinvärinen naaras.

Hetken hiljaisuuden perästä Sulo sanoi: - Ei panna sankoja ennää. Seurasi pitkä hiljaisuus miesten tarkastellessa mesikämmentä, mutta ne sanat lämmittivät. Piirsin Paavolle kontion avaamisviillot nylkemistä varten, Sulon rakennellessa kahvitulia.

- Paljonko se tuommoinen koira maksaa?

- Liian paljon varsinkin hikeä, vastasin ja jatkoin: Nylykekää käpälä samoin toinenkin ja ommelkaa irtokäpälä siihen kiinni. sanokaa sitä nahan leimauksen yhteydessä vaikka ampumahaavaksi, kun niin monesti ammuin, jos kysyvät.

- Se kierti hyvin, semmoiset rapiat 23 kilometriä, eikä tästä tienpäähän oo ku nelejän kilometrin huikonen. Käytiin Kaluna-aavalla asti, sanoo Paavo ja kaatoi tervanmustaa höyryävää kahvia kuksaani.

- Niitä seutuja se näyttää matkamittarikin, huokaisin, vaikka mutkien vuoksi tuli vähän enemmän. Mutta sippiin menin!

Ei meinannut kahvi läikkymättä kuksassa pysyä, mutta ei minun tarvinnut mitään ylimääräistä autolle kantaakaan. Suolet peitimme metsään. Kallon jättivät reilut metsien miehet minulle muistoksi ”rallista” ja sanoivat erotessamme: -Panemme postissa vaivannäöt. Terve!

Kai voimakkaan kahvin ansiosta selvisin kotiin Kuusamon kirkolle tuon 65 kilometrin matkan ilman ojaanajoa. Päivällä tullessani kysyi vaimo tuttuun tapaansa: - Saitteko?

- Joo o. Samalla oikaisin keittiön lattialle ovenpieleen vähän puutunutta selkääni ennen syöntiä – muuta en muistakaan, sillä olin nukkunut heti niille sijoilleni moneksi tunniksi tyttärieni suureksi ihmetykseksi.

Kun mitään ei koskaan asiasta kuulunut, olivat pojat kai noudattaneet hyvin neuvojani tai jättäneet leimaamatta.

Paini naruskalaisen kanssa

Esko Halme

 

Elokuun 27 päivänä vuonna 2003 olimme Sallan Naruskalla neljän miehen porukalla metsästämässä karhua. Mukana oli lisäksi kolme karjalankarhukoiraa, narttu Erauspojan Manta ja kaksi urosta Erauspojan Elmo sekä Panu. Olimme juuri ylittämässä vetistä suoaluetta, kun Manta aloitti tulosuunnassa suon takana kiihkeän haukun, joka aluksi siirtyili paikasta toiseen. Kuului outoa ölähtelyä, joka ei kuulostanut hirven ääntelyltä. Siirtyilyä kesti noin kolme varttia, jonka jälkeen haukku jämähti paikalleen.

Työvuorossa Mantan kaverina ollut Panu, oli jo edellämme ylittänyt suon kun se kuuli nartun haukun. Palasi vauhdilla kohti Mantan työskentelyä, aloittaen haukun 700 metriä ennen sitä paikkaa missä Manta oli viimeksi haukkunut. Panun haukku läksi siirtymään lähemmäs meitä. Mantan kiljahtelut kuuluivat jossain kahden kilometrin päässä.

Molemmilla koirilla oli siis eri eläimet edessään.

Panu ohitti meidät suon reunaa pitkin. Edellä tölväsi nuori uros hirvi, joka kiersi meidät vajaan puolen kilometrin etäisyydeltä. Oli kulunut reilu tunti Mantan alkukiljahduksista. Toinen koira eteni hirven perässä ties minne asti. Toisen haukkuessa noin kolmen kilometrin päässä vaikeasti ylitettävän suon takana. Aprikoitiin jatkotoimia? Pitääkö lähteä Mantan haukulle vai mennäänkö autolle keittämään kahvit ja annetaan tilanteen rauhoittua. Olihan siellä vielä varakoira, intoa täynnä oleva Elmo.

Siinä pähkäiltiin, entäpä jos Mantalla on sittenkin karhu? Pitäisikö lähteä katsomaan? Vaakakupissa painoi kuitenkin se, että juurihan me sieltä suunnalta tultiin. Matkalla ei havaittu mitään merkkejä karhusta.

Niinpä pääteltiin haukussa olevan nuppa ja kaksi vasikkaa, niin kuin Etelä-Pohjanmaan miehillä on tapana sanoa, kun on sielläpäin joskus hirvenhaukkukokeissa käyty.

Siispä autolle päin ja kahvinkeittohommiin!

Tervaskannossa oli tulet parhaimmillaan ja hyväntuulen velli saatu juotua. Yhtäkkiä huomasimme Mantan haukun siirtyneen samalle puolen suota missä olimme kahvitulilla. Tuli kiire lopettaa kahvittelut ja siirtyä vastaan hitaasti lähestyvää haukkua. Kuului koiran parkaisu ja haukku loppui siihen paikkaan. Oli hetken aikaa hiljaista. Koira tuli pälyillen ja selkäänsä saaneen näköisinä minua ja kavereitani vastaan pyyhkäisten käpälällä kuononsa vartta. Lähempi tarkastelu osoitti karhuun lyöneen siltä huulen halki. Mantalta oli mennyt halut karhutyöskentelyyn.

Oli otettava käyttöön uusi suunnitelma. Päätin soittaa veljelleni Markulle Kuusamoon, että tulisi koiransa Erauspojan Juuson kanssa tänne Naruskalle. Kertasin samalla hänelle päivän tapahtumat ja karhun oletettavasti jääneen maastoon.

Markku oli valmis lähtemään heti, kun saa varusteita sen verran kasaan, että pärjää reissussa yhden yön yli. Matka Kuusamosta kesti aikansa, joten sillä välin odottelimme kaikessa rauhassa tervastulilla tien varren liittymässä. Siinä kävi päivän mittaan paikallisia metsämiehiä kyselemässä ja ihmettelemässä meidän pyyntiämme. Väittivät kierrelleen koirineen paikalla eivätkä olleet nähneet karhuista jälkeäkään moneen päivään. Ehdotin kuitenkin, että menisivät passiin meidän miesten lisäksi. Asia ei tuntunut kiinnostavan. Oli tehtävä omat suunnitelmat karhujen pään menoksi.

Markun saavuttua viimein koirineen paikalle sovittiin että laitetaan kolme miestä passiin vyöhykerajan tuntumaan. Minä lähtisin Markun ja koirien kanssa tuulen alta karhun oletetulle oleskelualueelle.

Pääsimme tulipaikalta kyseessä olevan suon reunaan, kun Juuso aloitti kiivaan haukun vajaan kilometrin päästä siitä paikasta, jossa aiemmin päivällä Manta sai turpiinsa.

Haukku lähti muutaman minuutin paikallaan olon jälkeen siirtymään kohden itärajaa. Oli kova pohjoistuuli, joka kahisutti ruskan kellertäviä koivuja ja punaruskeita haapoja siinä määrin, että haukun kuuluvuus heikkeni, häipyen pian kuulumattomiin. Hiljalleen alkoi myös hämärtää. Näinkö tässä taas käy, että vasta pimeässä alkaa tapahtua. Jäimme odottamaan. Katsoimme tutkasta, että itään se menee eikä laukauksia kuulu. Lopulta puhelin soi, yksi passimiehistä soitti. Viereinen passimies oli ampunut isoa karhua sen tullessa hollille koiran haukussa.

Tultuamme passiketjuun ampuja kertoi sen olleen 60 metrin päässä ja laukauksen lähteneen lavan taakse. Karhu oli karjaissut ja lähtenyt kohti itärajaa. Se oli ylittänyt hakkuuaukon ja sen takana olevassa taimikossa oli kuulunut kiukkuista karhun ja koiran ärhentelyä. Haukku oli alkanut uudelleen reilun puolen kilometrin päästä ampumapaikasta ja jääden nyt paikalleen.

Pidettiin pitkähkö tuumaustauko. Metsässä oli haavoittunut karhu. Päätimme eläinsuojelullisista syistä lähteä tarkistamaan tilannetta. Mukaan pimeään metsään läksivät lisäkseni Markku ja karhua ampunut Petri. Emme yrittäneet lähestyä haukkupaikkaa mitenkään hiipien vaan etenimme aivan reilusti valoa pitäen ja välillä kuunnellen mitä siellä oli tekeillä. Päättelimme, että jos karhu on voimissaan, se joko pakenee tai tulee kohti. Karhu saattoi olla vaikeasti haavoittunut ja se pitää lopettaa. Lähestyimme noin 50 metrin etäisyydelle haukusta. Koira liikkui edestakaisin välillä ilmeisesti jostain näykäten ja taas perääntyen. Juuson silmät kiiluivat valokiilassa. Koiran liikekin oli havaittavissa. Karhun silmiä ei hakemallakaan valokiilaan löytynyt.

Päätimme mennä vielä lähemmäksi. Toisten silmien puuttuminen vahvisti sitä olettamusta, että kuovo oli muuttanut autuaammille pyyntimaille. Kuolleen karhun silmät eivät loista valossa.

Sitten alkoi tapahtua.

Valokiilaan ilmestyivät toiset hieman kuparin vivahteiset tuskaa ja raivoa hehkuvat erittäin ketterästi liikkuvat silmät. Itse korven kontio oli hetken valokiilassa. Sitten se lähti pakosalle meistä poispäin. Se hyppäsi vain aurausojan toiselle puolelle, päästen näin pensaikon suojaan. Piilossa karhu kääntyi ja tuli samalla kiitolaukkaa meitä kohti. Sanoin, että nyt se tulee!

Näytin valoa, kun kahdet kiiluvat silmät tulivat muutamassa sekunnissa kopiksi. Aikaa ei ollut paljon tekemisille. Markku ampui lonkalta kohti karhua sen sammuttaessa valot lyömällä minulta lampun kädestä. Voi poijjaat! Olimme pilkkopimeässä haavakkokarhun kanssa aivan ihokosketuksessa.

 

Karhunpaini

 

Samalla hetkellä kun lamppu lähti kädestäni, Markun kivääri puhui. Tunsin otsaani kumahtaneen voimakkaan iskun. Karhu tarttui voimakkaalla puruotteella vasempaan ranteeseeni kiinni. Tästä alkoi sellainen tanssi, jossa ei ollut vaihtoehtoja siitä kumpi vie ja kumpi vikisee. Viejänä oli itse sisuuntunut metsän kuningas.

Muutaman kerran kädestäni riuhtaistuaan ja pyöräytettyään karhu paiskasi minut voimalla maahan. Puruote vaihtui oikean käden kyynärnivelen ja hauiksen kohdalle. Jalat eivät enää yltäneet maahan. Taas paiskattiin äijä tantereeseen. Lensin mahalleni ja tunsin seuraavan puruotteen vasemmassa reidessäni.

Karhun nostaessa jälleen minua ilmaan tuntui suorastaan mahtavalta, kun Markun 375 Winchester Magnum jyrisi jälleen. Hän kertoi taivaan kajoa vasten nähneensä karhun takapään. Arveli minun olevan etupään puolella. Markku ajatteli alitajunteisesti, että nyt pitää ampua ristiselkään. Kun suuliekki välähti ja toinen laukaus kajahti, karhu rysähti päälleni, puruote irtosi ja tuli hiljaista.

Aloin hivuttautua karhun alta pois ja olin pääsemäisilläni siitä eroon, mutta silloin siihen tuli eloa. Se koppasi minua kumikengän terästä kiinni ja veti allensa, iskien samalla vahvat leukansa oikean polven yläpuolelle. Yksi torahammas tunkeutui polviniveleen. Tuli tunne, että nyt meni jalka poikki. Huusin pojille, että nyt on kiire tai muuten käy huonosti!

Suuliekki välähti.

Laukauksen isku tuntui luissa ja ytimissä kolmesta metristä ammuttuna. Luoti osui otsoa päähän reiteni ollessa sen suussa. Karhu lysähti velttona päälleni ja tunsin sen ruhossa ainoastaan pientä värinää. Onneksi mitään kuolinkouristuksia ei enää pedolle tullut. Kuului vain leukaluiden rotinaa niiden avautuessa hitaasti, jolloin reiteni vapautui puristavasta, mahtavan ruuvipenkin tuntuisesta otteesta.

Oli hetken aikaa hiljaista. Tajusin karhun siirtyneen sinne, mistä ei paluuta enää ole. Se oli sille elokuun viimeinen päivä. Juuso koiralla oli suuri huoli ja hätä minun tilastani, se vikisi ja vinkui, nuoli välillä minun vuotavia haavojani, käyden välillä kiinni karhun ruhoon.

Haavoittunut karhu oli kuollut, mutta vaaratilanne ei suinkaan ollut ohi. Korvessa oli karhun repimä mies, jonka vammojen vakavuutta ei pimeässä metsässä edes pystytty havaitsemaa. Matkaa lähimmälle tielle oli lähes kilometri.

Sytytetty nuotio antoi lämpöä ja valoa. Soitto hätäkeskukseen lähetti ambulanssin ja pelastuspartion Sallasta matkaan. Metsästystoverit antoivat ensiapua laittaen minulle kiristyssiteitä käsiin ja jalkoihin. Siinä odotellessa otsaan lyönnin syykin selvisi. Syyllinen oli kädessäni ollut lamppu, jonka karhu ensitöikseen sivalsi kädestäni niin taitavasti, että se osui suoraan keskelle otsaani tehden siihen Hanna-tädin kakun muotoisen mahtavan kuhmun.

Kuinka Markku näki ampua tähdätyn laukauksen korvan ja silmän väliin pilkkopimeässä. Selityksenä lienee kädestäni pudonnut lamppu, joka jäi valaisemaan ylöspäin. . Viimeisen laukauksen aikana oli niin hyvä tuuri, että valo jäi minun ja karhun taakse, ainoastaan tämä mahdollisti tähdätyn laukauksen. Onneksi se osui, sillä se oli viimeinen käytettävissä oleva patruuna.

Tunnin odottelun jälkeen saapui pelastuspartio, palokunnan väkeä mönkijän kanssa. Ensin ambulanssilla Sallan terveyskeskukseen, sieltä ensiavun jälkeen Rovaniemelle ja sieltä välittömästi Oulun yliopistolliseen sairaalaan, jossa lopulliset paikkaukset ja leikkaukset tehtiin. Sairaalassa aikaa vierähtikin yhtäjaksoisesti puolitoista kuukautta. Kaikkine leikkauksineen ja hoitoineen aikaa kului lähes kaksi vuotta. Tapauksesta jäi loppuiäksi muistuttamaan polvesta alaspäin tunnoton jalka ja ranteesta kivulias käsi.

Tämä ei ole mitenkään kerska tarina, vaan olkoon varoituksena niin vanhoille jo kaiken omasta mielestään kokeneille ja varsinkin aloitteleville metsämiehille sekä naisille tai muutoin metsässä liikkuville.

Villieläimet ovat yksilöitä, aina arvaamattomia ja käyttäytyvät haavakkonakin aivan eri tavoin.

Puriko Karhu?

Ari Maaningan kertomuksesta kirjoittaneet Eva-Liisa Nikula ja Veijo Miettinen.

 

Ari ja hänen metsästyskaverinsa Tero sopivat lähdöstä karhunpyyntiin Kuusamon Penikalle Iivanvaaran suuntaan 26 elokuuta 2006. Mukana miehillä oli kaksi koiraa, karjalankarhukoiranarttu Heikkopeikon Vm Sara ja suomenpystykorvauros Pera. Tero oli mennyt kytistelemään edellisyöksi Laihankankaalle. Yöllä sää oli viileä ja melko tyyni. Aamu-usva peitti tienoon.

Metsästyksen tulos olisi varmempi, jos passimiehiä olisi enemmän. Niinpä kaverukset laittoivat edellisiltana sanan kiertämään soitelleen tutuille metsästäjille ja poromiehille kysellen ehtisivätkö he jahtiin. Aika oli kumminkin huono, sillä säilörehuntekoaika oli juuri parhaimmillaan.

Aamu neljältä kokoonnuttiin Hoikanlammin kämpälle. Osanottajia oli vähän. Kaverusten lisäksi paikalle saapui vain nuorukainen Tomi.

Kämpän pihalla tehtiin jahtisuunnitelma. Lähdetäänkö Laihanvaaran vai Visavaaran puolelle. Tarkkaa tietoa karhujen liikkeistä näillä alueilla ei metsästäjillä ollut, joskin eräs Arin tuttu oli kertonut hillareissulla nähneensä karhun eloksia Laihavaaran nokalla.

Ainoaksi passimieheksi ilmoittautunut Tomi laitettiin Laihakankaalle passiin. Nuorukainen tunsi paikan ja tiesi mihin mennä. Autoon mennessään nuori mies vain sanoi: – Kaadolla tavataan!

 

Karhua hakemaan Koukkuharjuun

 

Kaverukset Tero ja Ari läksivät hakemaan karhua. Teron reitti kulki Koukkuharjun eteläpuolta ja Arin pohjoispuolelta. Tapaaminen sovittiin lammelle Laihavaaran kupeessa. Kokemus oli tosin opettanut, ettei kovin tarkkoja suunnitelmia erälle kannattaisi tehdä. Tunnin verran Saran kanssa kuljettuaan Ari löysi karhun ulosteet.

Näin metsästyskauden alussa Sara ei ollut vielä parhaassa iskussa eikä juoksukunnossa. Sillä ei riittänyt malttia perusteelliseen etsimiseen, se otti yhteyttä isäntäänsä turhan usein. Koira varmisteli isännän sijainnin. Toki kyllähän Sara haki laajemmaltikin, sillä Tero soitti Arille kertoen koiran käyneen hänen luonaan kaksi kertaa.

Sara oli varustettu nykyaikaisin seurantalaittein. Kaulapannassa oleva gepsi lähetti sateliitin kautta singaalit, jotka kertoivat koiran kulkureiteistä. Koira oli Koukkulammen suunnalla lähellä reittiä joka oli suunniteltu Teron kuljettavaksi. Ari päätti tehdä koukkauksen koiran kulkureitin suuntaan palaten kumminkin sovitulle kulkureitilleen. Jälkeenpäin kävi selväksi hänen käyneen vain parinsadan metrin etäisyydellä tulevasta karhunkaatopaikasta.

Ari huomasi olevansa jo jäljessä sovitusta aikataulusta ja niinpä Saran reitin tarkkailu jäi vähemmälle. Harmitti koiran touhuaminen aivan väärällä suunnalla. Mieleen tuli kutsua Sara pois. Mutta onneksi hän ei näin tehnyt.

Ari oli rajakoiran kanssa työskennellessään oppinut itsekin aistimaan karhun. Joissakin oloissa ihminen pystyy haistamaan jopa lintupoikueen tai hirven. Nyt tuntui niin kuin karhun haju leijuisi ilmassa. Olisi pitänyt jäädä seisomaan, mutta Ari käveli hissukseen eteenpäin ase valmiina käsissä. Koirakin touhusi siellä jossakin takanapäin. Sitten haju loppui. Hajuhavainnot menivät mielikuvituksen piikkiin ja ase nousi hihnasta olalle.

Ari jatkoi matkaa eteenpäin, tuli harjulle ja jäi seisoskelemaan siihen. Yhtäkkiä takavasemmalta kuului iso haukahdus. Samanlainen kuin Sara oli päästänyt Nuokkijärvellä puolitoista vuotta sitten löytäessään karhun. Löytyikö karhu? Sitten tuli hiljaisuus. Mikä haukku se oli, vain haukahtiko koira isännän kadottaessaan?

Lopulta haukku alkoi harvakseltaan. Se oli aivan samanlaista kuin Nuokkijärvellä, matalaa ja vihaisen sävyistä. Välillä tuntui, että siinä olisi aavistus pelkoakin. Ari soitti Terolle ja kysyí, kuuluiko haukku hänelle. Toki Tero sen kuuli ja hänen mielestään kyseessä ei ollut hirvenhaukku. Tero sanoi tulevansa Peran kanssa Arin luokse. Kumpikaan miehistä ei päässyt toteamaan haukuttavaa karhuksi. Ari arveli yhä Saran löytäneen hirven.

Haukku jatkui ja kirkastui, siirtyi vähän matkaa ja jatkui taas. Sitten tuli hiljainen hetki. Aivan kuin oikealta puolelta olisi jokin mennyt korpea pitkin lujaa. Teeriä nousi kovasti räpistellen. Toisella puolella oli suota. Ari kyykistyi harjulle ajatellen, että tällainen maannokka on eläinten luontainen kulkupaikka. Jos se on tullakseen, niin tästä se vielä tulee.

Haukku jatkui korven puolella, hiljeni hetkeksi ja taas jatkui. Peliä kesti kauan, ehkä viisitoista minuuttia tai jopa puoli tuntia. Ajankulu katoaa helposti metsästystilanteessa.

Ari päätti lähteä lähemmäs haukkua, josko pääsisi näkemään haukussa olevan hirven. Hän nosti aseen olalle ja lähti kulkemaan kohti haukkua, joka kuului noin kahdensadan metrin päässä korvessa. Matkalla teeriä karkkosi puista lentoon. Ari tuli kuivahkolle kankaalle haukkua kuunnellen ja miettien lähestymissuuntaa. Minkälainen hirvi haukussa olisi?

Taas haukkui loppui. Ari päätti soittaa Terolle ja kysyä, mitä nyt tehtäisiin. Katsellessaan puhelun yhdistymistä, hän näki syrjäsilmällä jotakin liikettä. Karhu laukkoi eteen! Puhelin sujahti maastopuvun taskuun ja käsi hamusi asetta olalta. Karhu havaitsi miehen liikkeet ja pysähtyi vajaaseen kolmeenkymmeneen metriin.

Karhu ikään kuin niiasi ja läksi saman tien painamaan laukalla eteenpäin. Arin mielessä kävi harminajatus, kun ei ehtinyt ampua sivuttainpaikallaan olevaan karhuun. Mies ei toki tästä hätääntynyt, vaan toimi kuten hirvenpyynnissäkin. Karhun menosuunnassa oli puiden välissä aukko. Tuohon kun tulee, niin silloin pamahtaa.

Ari tähtäsi aukkoon. Kun karhun karvat yhtyivät kiikarin ristikkoon, hän ampui. Kuului öläys ja karhu hävisi saman tien näkyvistä. Osuiko vai ei? Ari oli lähtemässä kohti aukkoa ja näki kahden

harmaan varjon laukkovan samaan suuntaan minne karhukin oli mennyt.

Ne olivat susia!

Sudet pysähtyivät samaan paikkaan missä karhukin oli seissyt Aria katsellen. Vajaaseen haulikkoholliin ja siinä pedot tuijottivat metsästäjää.

Ase kimposi poskelle ja mies tähtäsi etumaista sutta. Sekunneissa ajatukset myllersivät mielessä. Onko nyt suden metsästysaika? Ei ollut, vaan suden metsästykseen tarvittaisiin lupa. Ei varmaan hukka arvannut kuinka lähellä elämän päättyminen tällä kertaa oli. Tuolta matkalta tuskin ohi olisi mennyt.

Pelko iski Arin mieleen. Missä oli koira?

Sieltähän Sara tuli. Samaa reittiä mistä olivat tulleet karhu ja sudetkin. Oli helppo huomata, miten se arkaili susia. Ari otti muutaman juoksuaskelen kohti oletettua karhun olinpaikkaa ja huomasi karhun seisovan suu auki etujalkojensa varassa rinta häneen päin.

Ari sai karhun nopeasti tähtäimeen ja ampui. Karhu kaatui ja hävisi lähes näkyvistä varvikkoon. Nopea lähestyminen ja vielä kaksi laukausta kohti karhua, jotka eivät onneksi osuneet. Olisi tullut vain turhia reikiä nahkaan, sillä kaksi ensimmäistä laukausta riitti viemään otsolta hengen. Ensimmäinen laukaus oli mennyt lapojen takaa ja osunut selkärankaan Rintaan ammuttu toinen luoti oli tavoittanut sydämen ja katkaissut selkärangan.

Saran riemulla ei ollut rajoja, sen hyökätessä karhun kimppuun.

Kaatunut karhu oli nuori uros, jonka elopainoksi arvioitiin 100–110 kg ja iäksi kolme ja puoli vuotta. Ruho painoi ilman nahkaa ja suolia pään kanssa noin 60 kiloa. Karhu oli vielä kesäkarvalla, ilman pohjavillaa.

 

Teron ja Saran painajainen

 

Arilla oli koko ajan taskussaan puhelin auki. Tero oli vastannut Arin soittoon huutaen haloota saamatta soittajalta vastausta, ja kuullut laukauksen. Hänen ensimmäinen kauhistunut ajatuksensa oli, että kaveri soitti ja ase laukesi vahingossa. Sitten kuului toinen laukaus ja jonkin ajan kuluttua vielä kaksi nopeaa. Puhelimesta hän oli kuulevinaan myös sanat ”karhu puri, karhu puri, karhu puri”. Lisäksi puhelimesta oli kuulunut, kun Ari kutsui Saraa.

Arilla oli hätä Sarasta. Koira oli saatava kiinni. Jos se lähtisi susien perään, niin saattaisi hukka periä. Siksi hän kutsui Saraa, joka tottelekin isäntäänsä.

Mitä Arin kulkureitillä tapahtui? Terolle tuli hätä. Apuun oli päästävä ja nopeasti. Kangasalan palomies Tero tuli rinnettä ylös vauhdilla puuskuttaen. Silloin vasta selvisi, ettei Arilla hätää ollut ja karhukin oli nurin. Ari oli huutanut kolmesti: - Karhu nurin .Tämä viesti välittyi myös Terolle hiukan muotoaan muuttaen. Myös Sara oli jo kiinni

Ari yritti soittaa isälleen kertoakseen karhun ampumisesta, mutta hänkään ei saanut yhteyttä. Tuokion kuluttua isä soitti takaisin. Taustalla harmissaan ”joikhaavien” susien ulvonta välittyi isälle puhelimitse.

Koiran selässä havaittiin verta ja sen uskottiin tarttuneen karhusta. Kotona huomattiin koiran käyttäytyvän oudosti. Sara hyppäsi häkkiinsä vain toisen etujalkaansa varassa eikä noussut normaaliin tapaan häkkiään vasten.

Omistajat havaitsivat puremat ja kuumeen vasta seuraavalla viikolla. Koiralla todettiin haavat selkärangan molemmilla puolilla. Sudet lienevät käyneet koiran kimppuun siinä vaiheessa kun viimeinen karhuhaukku loppui. Saran onneksi hyökkäys osittain epäonnistui. Antibioottilääkitys kuntoutti koiran nopeasti.

Saralle ei jäänyt tapauksesta kammoa karhun hajuihin eikä myöskään hirven haukkumisessa tapahtunut muutoksia. Ari on kuitenkin ollut huomaavinaan, että hakutilanteissa se pitää entistä paremmin yhteyttä häneen.

Saran emä, Karhusuon Taru on myös varma karhunhaukkuja. Karhuverisyys näyttää siirtyvän

uusiin jälkeläisiin. Saran yksi pentu on jo haukkunut Hankasalmella hyvin häirikkökarhua. Uuden pentueen uroksena käytettiin nyt Erauspojan Jermua.

Arin kertomus karhujahdista on mielenkiintoinen ja varsin erikoinen. Metsässä voi tapahtua uskomattomia asioita. Tarina herätti myös kysymyksiä. Miksi sudet jättivät koiran ja lähtivät karhun perään, pelkäämättä jo ammuttuja laukauksia? Ovatko sudet oppineet jo korppien lailla, että laukaukset tietävät myös helppoa ateriaa?

Saran onni oli susien outo käyttäytyminen. Susien harmiksi saalis meni, mutta onnena oli lainkuuliainen metsästäjä.

Karhunkaatajia

Ylen Elävässä arkistossa on materiaalia mm. kuuluisista karhunkaatajista. Seuraavassa linkit videoklippeihin Ylen sivuille.

Vanha karhunkaataja Alpi Ikäheimo muistelee:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/04/21/vanha-karhunkaataja-muistelee

Ilomantsilainen karhunkaataja Martiskainen etsimässä karhuja:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/06/11/karhunkaataja-kertoo